Kaamea leukojen karskuna soi , hiki virtana vieri
ottelijain jäsenistä. Mut äkkiä iski Epeios
poskeen vaanivan Euryalon väkevästi. Ja silloin
heitti hän seisomisen, jalat lysmyi, herposi polvet.
(Homeros 1948, 511)
Nyrkkeily urheilulajina tunnettiin jo antiikin Kreikassa, jossa se oli osa jumalten kunniaksi järjestettyjä Olympian kisoja. Luultavasti nyrkkeilyä harrastettiin kuitenkin jo paljon aikaisemmin, ennen olympiakisoja ja ennen helleenistä aikakautta. Homeroksen Ilias kertoo Troijan sodasta, joka käytiin todennäköisesti mykeneläisellä ajalla 1200-luvulla eKr. Iliaassa kuvataan Patroklos-sankarin hautajaisia, joissa järjestetään hänen muistonsa kunniaksi urheilukilpailut. Kilpailuissa kreikkalaisten parhaat kamppailevat keskenään muun muassa juoksussa, painissa sekä nyrkkeilyssä. Nyrkkeilyottelussa miehet sitovat kätensä hihnoin ja pukevat ylleen vyötärövyön. Muita sääntöjä ei mainita. Ottelu päättyy totaaliseen tyrmäykseen, kun Epeios saa perille voimakkaan iskun Euryaloksen poskeen. Voittaja Epeios toimii jalon urheiluhengen mukaisesti: hän tarttuu tajuntansa menettäneestä Euryaloksesta kiinni ennen kuin tämä ehtii kaatua maahan saakka. Iliaan ensimmäinen systemaattinen muoto on ajoitettu 700-luvulle eKr., joten emme tiedä tarkkaan, käytiinkö nyrkkeilyotteluita todella jo mykeneläisellä kaudella. Voihan olla, että osuus on lisätty runokokoelmaan aikojen kuluessa. Joka tapauksessa nyrkkeily urheiluna on länsimaisessa kulttuurissa tunnettu jo vähintään kolmisentuhatta vuotta. Niin kauan kuin on ollut urheilua, on ollut myös epäreilua peliä. Patrokloksen hautajaisissa kilpaillaan myös valjakkokisoissa, joissa Antilokhos ryöstää toisen paikan Menelaokselta epäurheilullisin keinoin. Huijaamista ei kuitenkaan hyväksytty, ja spartalainen filosofi Khilon (n. 500 eKr.) lausuukin: Valitse mieluummin menetys kuin häpeällinen voitto, sillä se tuo vain kerran murhetta. Sen sijaan häpeä on pysyvää. (Salosen 2002, 181 mukaan Capelle 1968, 65).
Khilonin 2500 vuotta vanha viisaus on edelleen ajankohtainen. Se sopii sekä urheiluun että elämään yleensä. Mahdollisuus häpeälliseen voittoon on aina olemassa. Urheilussa kysymys on lähinnä sääntöjen vastaisten välineiden ja varsinkin doping-aineiden käytöstä. Nyrkkeilyssä kumpikaan ei muodosta suurta ongelmaa, mutta huippu-urheilussa yleensä käytetään valtavat määrät rahaa ja resursseja väärinkäytösten paljastamiseen ja ehkäisyyn. Tämä kertoo jotakin siitä arvomaailmasta, jossa huippu-urheilussa eletään. Kunnialla ja kunniallisuudella ei ole merkitystä samassa mielessä kuin Khilonin Kreikassa. Ulkoinen, illuusioon perustuva ihailu ja palvonta on usein arvokkaampaa kuin oikea, kunniallinen voitto. Suuri raha, ylellinen elämä ja toisten arvostus peittävät helposti alleen urheilun syvemmän merkityksen. Miksi asialla sitten on merkitystä? Jos kunnia ja kunniallisuus unohdetaan nykypäivän elämästä ja urheilusta, menetetään jotakin olennaista. Kunniallisuudessa on kyse nimittäin myös toisen kunnioittamisesta - sanalla sanoen inhimillisestä hyveestä. Parhaimmillaan urheilulla voikin olla merkittävä kasvatuksellinen rooli yhteiskunnassa. Tervehenkinen, kilpailijoiden keskinäiseen kunnioitukseen perustuva urheiluharrastus voi kasvattaa urheilijoista yksilöitä, jotka kykenevät itsekasvatukseen ja oman toimintansa kriittiseen tarkasteluun. Etenkin nuorisourheilussa valmentajalla on kasvattajan rooli. Hänen on kyettävä antamaan nuorelle eväät, joiden avulla urheilijanalusta kasvaa kypsä ihminen, joka kykenee itse arvioimaan toimintansa edellytyksiä ja seurauksia. Tämä on tärkeää, sillä eettinen valinta huijaamisen ja rehellisyyden välillä on lopulta yksilön oma valinta. Jos urheilija ei käytä dopingia vain, koska hän pelkää sanktioita, on hänen eettinen kasvatuksensa epäonnistunut.
Huijaamisen ongelma ei ole pelkästään voiton häpeällisyys. Huijaamalla voittaminen tekee koko voittamisen idean tyhjäksi. Huijaamalla saavutettu voitto ei oikeastaan ole voitto ollenkaan, sillä tahallisesti sääntöjä rikkonut voittaja ei varsinaisesti ole ollut kilpakumppaneitaan parempi. Hänen toimintansa ehdot ovat olleet erilaiset, hän on noudattanut omia sääntöjään. Hän ei ole siis varsinaisesti osallistunut samaan kilpailuun kuin muut osallistujat, mistä seuraa, että hän ei voi olla kisan voittajakaan.
On huomattava, että Khilon puhuu paitsi kunniakkaasta urheilusta myös menetyksestä eli tappiosta. Hän huomauttaa osuvasti, että tappion murhe on ohimenevää. Yksittäisen urheilijan kannalta kyse on paradoksista: jotta voisi olla voittajia, on pakko olla häviäjiä. Silti jokainen kilpaurheilija haluaa olla voittaja. Tästä huolimatta itsetunnoltaan terve ja eettiseen itsearviointiin kykenevä urheilija ymmärtää, että urheilussa on kyse tappioiden ja voittojen vuorottelusta (Salonen 2002, 181). Tappiolla on oma funktionsa: juuri se motivoi tavoittelemaan voittoja entistä kiihkeämmin. Ja joka tapauksessa kunniakas tappio on aina parempi kuin häpeällinen voitto, niin urheilussa kuin muussakin elämässä. Tämä on asia, joka myös jokaisen valmentajan varsinkin nuorisourheilussa tulisi muistaa.
Tapio Nykänen
Lähteet
- Homeros (1948 [n.700 eKr.]): Ilias. Suom. O. Manninen. WSOY, Helsinki.
- Salonen, Toivo (2002): Filosofia perennis. Ihmisen idea ja ajatus filosofisesta järjestelmästä. Lapin yliopisto, Rovaniemi.
- Antidopingtyöstä kts. esim. Suomen antidopingtoimikunnan internet-sivut osoitteessa www.antidoping.fi.